Minkki (Neovison vison) ​

Minkki on vesielämään sopeutunut näätäeläin, joka ei ole alkuperäislaji Suomessa. Se on Pohjois-Amerikkalainen laji ja turkistarhakarkulaisista on kehittynyt voimakas luonnonvarainen kanta, joka on syrjäyttänyt luonnostamme alkuperäislaji vesikon. Se on hyvin sopeutuvainen ja tehokas saalistaja. Se ui hyvin, kiipeilee hyvin, eikä paljoa arkaile ihmistäkään. Joissakin tutkimuksissa on havaittu minkin kiertelevän mielellään järvenrantoja syksyisin ennen jäiden tuloa ja keväisin jäiden lähtiessä. Talvisin minkki suosii tieäkasvuisia kaislikkorantoja, jäiden läpi virtaavia jokia ja majavien patoalueiden tulvaniittyjä. Tällaisissa paikoissa jään alle jää tilaa, eikä minkkiä usein talvella sitten jään päällä juuri nääkkään.

Ulkonäkö ja koko

Villiminkki on väriltään tummanruskea, ja sen pohjavilla on samanvärinen kuin peitinkarvat. Jotkin yksilöt ovat miltei mustia, toiset taas vaaleanruskeita. Alaleuassa sillä on valkea läikkä, joka voi ulottua kaulaan saakka. Talvikarva vaihtuu huhtikuusta heinäkuuhun ja uusi talviturkki tulee loka-marraskuussa. Minkin vartalo on muodoltaan pitkä ja kapea.  Luonnonvaraisten urosten ruumiin pituus on 30–46 cm, minkä lisäksi hännän pituus on 13–21 cm. Naaraat ovat huomattavasti pienempiä. Urokset painavat 0,5–1,75 kg ja naaraat yleensä alle kilon. Turkistarhoilla eläimet ovat kuitenkin suurempia.
Aggressiivisena tai kiihtyneenä minkki voi sihistä tai päästää kiljaisun. Kiimassa uros päästää kotkottavia ääniä. Poikasten ääntely koostuu lähinnä vikinästä.

Elintavat ja ympäristö

Minkki on hyvin sopeutuvainen laji. Sitä esiintyy kaikenlaisten vesistöjen varsilla, isojen ja pienten järvien, jokien ja pikkupurojen rannoilla - sekä myös ulkosaaristossa ja pohjoisessa jopa puurajan yläpuolella. Minkin vahvuutena on sen generalistisuus: se pystyy hyödyntämään helposti monenlaista ravintokohdetta ja siirtymään ravinnosta toiseen vaivattomasti. 

Poikkeuksellisen eläimen minkistä tekee sen kyky hyödyntää sekä maan että veden riistaa. Ominaisuus on arvokas etenkin talvella, joka on usein maapedolle niukkuuden aikaa. Talvella minkki siirtyykin vesistöjen äärille kalastamaan. 

Villiminkit ovat liikkeellä öisin ja hämärän aikaan. Yhden päivän aikana minkki tekee taivalta pari kilometriä. Tarhoista maastoutuneet minkit puolestaan liikkuvat usein päiväaikaan. Vuorokausirytmiin vaikuttaa kuitenkin suuresti ravinnon määrä sekä paikan rauhallisuus, joten ei ole mitenkään harvinaista törmätä minkkiin myös päivisin. Se ei ole erityisen arka, mutta ei kuitenkaan niin utelias kuin kärppä. Aktiivisuus laskee talvisin.

Minkin ravinto koostuu kaloista, sammakkoeläimistä, linnuista ja niiden munista ja poikasista, pikkunisäkkäistä ja äyriäisistä. Se saalistaa vedessä ja maalla ja on tehokas tappaja. Pystyy tappamaan itseään kookkaampia eläimiä ja tappaa jos mahdollista reilusti yli oman tarpeensa tehden varastoja. Talvisin syö pääasiassa kalaa ja kesäisin varsinkin saaristossa vesilintujen munia ja poikasia.

Minkki riistaeläimenä

Minkki kuuluu Suomen riistaeläimiin,  ja sen metsästysaikaa on koko vuosi. Vain naaras, jolla on poikasia, on rauhoitettu 1.5.–31.7. välisenä aikana. Vuotuinen saalis on 2000-luvulla ollut noin 50 000–85 000 yksilöä. Minkkiä metsästetään usein elävänä pyytävillä loukuilla, joihin tulleet yksilöt lopetetaan ampumalla. Hukuttamalla lopettaminen on kielletty. Heti tappavilla raudoilla pyytäminen on kovaa vauhtia yleistymässä. Tällöin loukkuja ei välttämättä tarvitse kokea joka päivä, kun eläin kuolee heti rautoihin mentäessä.

Lähteet: http://www.metsastys-kalastus.com/metsastys/pienpetolajit.html, https://fi.wikipedia.org/wiki/Minkki